OZON: SWIMMING POOL, 2003.
**
Swimming pool oli pettymys. En tiedä mistä olin saanut päähäni että François Ozon olisi kiireellisen tutustumisen arvoinen uusi eurooppalainen ohjaaja. Ehkä SEA:n sarjasta.
Pientä viehättävää oli alkujakson viipyilevässä kehittelyssä, kiireettömyydessä jolla kuvattiin keski-ikäisen työuupumuksesta kärsivän brittikirjailijattaren asettumista taloksi ranskalaishuvilaan.
Enemmän viehättävää oli Ludivine Sagnierin vartalossa, jota kamera nuoleskeli lähes järjettömiä aikoja. Mutta siihenkin jotenkin tympääntyi.
Dekkarimaisen tarinan lopusta on tehty tarkoituksellisesti mahdoton ymmärtää, yhtä mahdoton kuin on ymmärtää sitä miksi siitä on sellainen tehty.


Kaksi naista ja sukupolvea kohtaavat.

MARTIN SCORSESE: TAKSIKUSKI, TAXI DRIVER, 1976.
****
Taksikuskin havainnot sivullisesta kaupunkilaisesta ovat niin tarkkoja, hienovaraisia ja yksityiskohtaisimmillaankin universaaleja, että ne tuntuisivat mahdottomilta ilman tietoa käsikirjoittaja Paul Schraderin henkilökohtaisista pohjakosketuksista.
Yhtä paljon kuin hieno elokuva Taksikuski on eräänlainen muistio jälkipolville siitä millä tavalla syrjäytyminen suurkaupungissa tapahtuu, mitä siihen aina kuuluu ja missä järjestyksessä.


Travisin katse seuraa lapsiprostituoitua.

AKIRA KUROSAWA: KAGEMUSHA, 1980
*** ½
Visuaalisesti vaikuttavimpia elokuvia mitä olen nähnyt.
Vaikka Kurosawa onkin japanilaisen elokuvaväen mielestä liian länsimainen, on ainakin tämän elokuvan kerronnassa jotakin sellaista että ääri yksinkertaista kaksoisolentotarinaa on väliin todella työlästä seurata.

DAVID LEAN: LYHYT ONNI (BRIEF ENCOUNTER, 1946)
***½
Spektaakkelimies David Leanin alkutuotannon hieno pikkuelokuva,
joka löytyy Robert Bressonin seitsemän parhaan listalta.
Mukavasti naimisissa oleva järkevä maalaisäiti rakastuu mukavasti naimisissa olevaan lääkärismieheen. Järkipäätös lopettaa lyhyen suhteen. Tunteiden uskotaan lievenevän, joskus.
Kaavoittunutta yllätyksettömyyttä ja tapojen jäykkyyttä tavoitetaan ajankohtaan nähden yllättävän modernein keinoin. Lakkaamaton joka tasolle yletetty toisto viehättää.
Parodialle altista vakavaa aikuisuutta, jota korostetaan groteskeilla sivuhenkilöillä.


Aviorikoksen huumaa.

HITCHCOCK: TAKAIKKUNA (REAR WINDOW, 1954)
***½
Takaikkunan kuva-ala täyttyy niin pienistä detaljeista että iso kangas on jo juoni-informaation kannalta välttämätön.
Tällä katselukerralla ihmettelin elokuvan laahustavaa rytmiä, joka on sama rytmi jolla leipääntynyt voyeristi tähtäilee; kohtaukset alkavat ja loppuvat poikkeuksellisen särmättömästi.
Yhäkin elokuvan loppu tuntui ylipitkään kehittelyyn nähden liian nopealta.
Kahtena suurimpana Hitchcockina pidän Takaikkunaa ja Vertigoa, josta ainoastaan Vertigo on mestaritason filmi.


Puluja. Tämän takia rakastamme optiikkaa.

SAM RAIMI: EVIL DEAD, 1981
**
Sam Raimin harrastuselokuva valittiin kotimaisten kriitikkojen toimesta kaikkien aikojen parhaaksi kauhuelokuvaksi.
Se on insinööriasenteella tehty elokuva jossa uskotaan ainoastaan kädentaitoon ja että kädentaito on sitä että rakennettaan ja saadaan toimimaan. Efektit, varsinkin metsässä tehdyt kamera-ajot, ovat kieltämättä toimivia, mutta kaikki kehittely ja draamanymmärtämys, tai joku joka ne korvaisi, puuttuu. Pointseja kuitenkin kahdeksankymmentäluvun alun amatöörifiiliksestä, josta nauttii hetken.


Parasta elokuvassa: pahuus liikkuu vetten päällä.