PAUL HAGGIS: CRASH, 2004.
**½
Altmanin Short Cutsista lähtien on kirjoitettu hittielokuvia, joissa on koko joukko itsenäisiä täysikaarisia tarinoita, jotka sattumusten kautta risteävät toisiansa, mm. Andersonin Magnolia, Soderberghin Traffic, Iñárritun 21 grammaa ja vaikkapa Louhimiehen Paha maa.
Se että paljon puhuttu Crash on saman formaatin filmi, oli pettymys.
Käsikirjoittajat Robert Moresco (mm. Million Dollar Baby) ja Paul Haggis tekevät ammattilaisen työtä, tietävät mikä menee nyt kaupaksi ja osaavat tehdä sen niin ettei jää paljon sanomista. Jotain kuitenkin. Elokuvassa on kohtia joissa tuntuu että ajatuksia ei ole viety loppuun. Sandra Bullockin esittämän richbitch-hahmon käänne paremmaksi eläjäksi tapahtuu kun hän tippuu kotinsa portaita. Joittenkin henkilöiden toiminnan motiiveja saa miettiä tovin ennen kuin tajuaa mitä ajatusta tekijät haluavat kuljettaa, esim. kohtaus, jossa musta tv-ohjaaja pakenee poliiseja, ei motivoidu sillä mitä katsoja on nähnyt ja kokenut, vaan motiivi pitää kaivella käsikirjoituspaperinmakuisista faktoista.
Merkittävältä elokuvalta vaatii omaa luonnetta, rajallista autonomista hahmoa. Crash on ammattilaisten muotituote, kertakäyttötavaraa.


Mangnoliassa taivaalta satoi sammakoita, Crashin Los Angelesissa lunta.

PAUL SCHRADER: KISSAIHMISET (CAT PEOPLE, 1982)
*
Kissaihmiset on Nastassja Kinskin esittämän neitsyeen seksuaalinen kehitystarina, jossa käytetään epäjohdonmukaisesti naurettavaa kissasymboliikkaa. Elokuvassa ei liioitella kohdilla, joista muistaisi että asialla on merkittäviäkin juttuja tehnyt tekijä. Hienon American Gigolon jälkeen Paul Schrader on syystä tai toisesta halunnut käydä myytin maisemiin ja epäonnistunut pahasti. Tuntuu että huuruinen seksistä, uskonnosta ja väkivallasta herkutellen ammentava Schrader olisi tässäkin elokuvassa kaivannut rinnalleen Martin Scorsesen tapaista humaania ja järkevää tasapainottajaa.


Nastassja Kinskin viettelevät ilmeet saivat kuvauksien aikana Schraderin pään entistä sekavammaksi.

ELIA KAZAN: ALASTON SATAMA ( ON THE WATERFRONT, 1954)
****-
Siitä huolimatta ettei Alaston satama rajaa sellaista autonomista taiteellista tilaa kuin esim. Carol Reedin Third Man tai Orson Wellesin Touch of Evil, on se Hollywoodin kultakauden parhaita draamaelokuvia.
Marlon Brandon sittemmin kovasti apinoitu vire pitää elokuvan jatkuvasti kireällä. Eva Marie Saintin debyytti sydämellisenä naisenalkuna lahjoittaa Brandolle koko miehisyyden skaalan. Rooli on myös kiinnostava jos sen asettaa vasten Saintin toista suurta roolia, rakastuvaa houkutuslintua Hitchcockin suuressa Tintti-seikkailussa North by Northwest. Kaksi gangsteriäijää tekevät myös mieleenpainuvat, särkyvät roolit, pomo Lee J. Cobb ja Brandon roolihahmon veljeä näyttelevä Rod Steiger.
Alastoman sataman voi nähdä, niin kuin Brando näki, ilmiantajan puolustuspuheena. Sanotaan, että ohjaaja Kazan ilmiantoi kommunistivainojen aikana tovereitaan parantaen uramahdollisuuksiaan. Brandon ilmiantajasta tulee elokuvassa vähintäänkin Kristuksen veroinen sijaiskärsijä ja sankari.
Elokuvan selkeästi heikkona lenkkinä voi pitää Leonard Bersteinin musiikkia, joka rajoittuu ainoastaan säestykseksi, ääniefekteiksi, eikä tarjoa elokuvan muotoa leventävää musiikillista panosta, jonka elokuva olisi helposti vastaanottanut.


Tämä näköiset miehet, vaikka olisivat roistoja, saavat naiset matkaansa.

YKSI LENSI YLI KÄENPESÄN (ONE FLEW OVER THE CUCKOO`S NEST, 1975)
****-
Pidän Yksi lensi yli käenpesää kaikin puolin täydellisesti onnistuneena draamaelokuvana. Liian täydellisesti. Se ei hengitä keskeneräisyyksiensä kautta kuten monet kaikkein parhaimmista elokuvista. Sen jälkeen olo on mykistynyt, mutta tyhjä. Kaikki jää elokuvaan, eikä katsojan ole syytä jatkaa.

Jack Nicholson on kyllä uskomattoman koominen hahmo, niitä tyyppejä joilta löytyy trikki joka tilanteeseen.


Louise Fletcher on Nicholsonin antiteesinä melkein Nicholsonin veroinen. Jokaiselle tuttu riemukkuuden este tarhantätinä, opettajana, työkaverina…

SIDNEY LUMET: 12 ANGRY MEN, 1957
**** −
Valamiehistö, 12 vihaista miestä, päättää 18 vuotiaan slummipojan kohtalosta, sähkötuoliin vai ei. Mennään huoneeseen ja tehdään päätös. Elokuva loppuu kun huoneesta poistutaan.
Katsojalle ei anneta tietoa siitä onko poika tehnyt tekonsa vai ei. Oleellista on se, että asia käsitellään niin kuin se pitää, loppuun asti ajatellen ja ilman ennakkoluuloja.
Elokuvan juonena voi pitää valamiesten ennakkoluulojen vähittäistä karistumista. Henry Fondan esittämä arkkitehti, ainoa joka ei äänestä rutiininomaisesti syytettyä vastaan,
vetää pikku hiljaa muut puolelleen.
Elokuva on mestarillisen rajattu ja tiukka. Poikkeuksellisen konstruktiivinen Hollywood-filmi. Ihailtavaa on Lumetin tapa rytmittää kiivaat puhejaksot ja ”tyhjät” oleskelukohtaukset. Musiikkia (Kenyon Hopkins) on vähän, mutta se on poikkeuksellisen hienoa ja jaksotettu vaikuttavasti.


Pohjapiirustus ja Henry Fondan käsi.

INGMAR BERGMAN: PAHOLAISEN SILMÄ (DJÄVULENS ÖGA, 1960)
***
Typerryttävän huvinäytelmän valeasussa reiluhkosti bergmanilaista tosiasiaa ihmissuhteista, uskosta ja rakkaudesta.
Piru antaa helvetissä Casanovalle toimeksiannon tulla maan päälle viettelemään nuori koskematon papin tytär ennen kuin hääkellot kilkattavat.
Läskiksi lyövä komedia antaa mahdollisuuden äkkisyvään ja Bergman käyttää mahdollisuutensa kiitettävästi.


Bergmanin Casanova on vastenmielisen näköinen teatteripelle. Bibi Andersson kelpaisi vaikka Hitchcockiin.

ROBERTO ROSSELLINI, ROOMA - AVOIN KAUPUNKI, 1945
****
Rossellinin pasifistinen paatos on ainutlaatuista, kirkasotsaisen ohjelmallista ja ääripisteisiin asti draamallista. Se että elokuvalla on kaiken esteettisen ylittävä sanoma ja että sen julkituominen on asetettu kaiken edelle, tuottaa sivutuotteenaan hienoa, erikoista draamaa ja estetiikkaa.
Buñuel oli toista mieltä:
"Inhosin Rosselinin elokuvaa Rooma -avoin kaupunki. Minusta oli iljettävä ja helppo ratkaisu asettaa vastakkain kidutettu pappi ja viereisessä huoneessa samppanjaa juova saksalainen upseeri tyttö polvellaan." (Viimeinen henkäykseni, 1982)


Natsiupseeri ja tyttö.

INGMAR BERGMAN, PERSONA, 1966
**
Ingmar Bergmanin Persona on lähes yhtä teeskentelevä naisangstin kuvaus kuin Roman Polanskin Inho. Se kuuluu samaan kuvallisesti vaikuttavaan mutta sisällöllisesti köyhään Bergmanin elokuvien jatkumoon kuin esim. Kuiskauksia ja huutoja ja Hiljaisuus, mutta on niistä tyhjin.


Bibi Anderson (etualalla) kertoo panojuttua.