TIM BURTON: ED WOOD, 1994.
***½
Tim Burtonin Ed Wood-elämäkerta tarjoaa jokaisessa kohtauksessaan hienostunutta ja vähäeleistä,
valmiiksi pureksimatonta komiikkaa. Johnny Depp uskaltaa näytellä kökköyden rajamailla ja onnistuu hienosti.
Ed Wood on nimihenkilön ja Martin Landaun näyttelemän Bela Lugosin elokuva. Sivuhenkilöiden merkitys kokonaisuuden kannalta jää vähäpätöiseksi. On ihmeellistä että päähenkilöillä ei ole juuri minkäänlaista suhdetta esim. Bill Murrayn näyttelemään sivuhenkilöön. Loppu jossa henkilöiden kaaret kootaan yhteen, tuntuu kiusaannuttavan turhanpäiväiseltä.
Roolisuoritukset ovat kelvollisia lukuun ottamatta poseeraavaa Sarah Jessica Parkeria, joka laskee selvästi elokuvan tasoa.


Lahjaton Ed Wood nauttii kohtauksesta.

PAUL HAGGIS: CRASH, 2004.
**½
Altmanin Short Cutsista lähtien on kirjoitettu hittielokuvia, joissa on koko joukko itsenäisiä täysikaarisia tarinoita, jotka sattumusten kautta risteävät toisiansa, mm. Andersonin Magnolia, Soderberghin Traffic, Iñárritun 21 grammaa ja vaikkapa Louhimiehen Paha maa.
Se että paljon puhuttu Crash on saman formaatin filmi, oli pettymys.
Käsikirjoittajat Robert Moresco (mm. Million Dollar Baby) ja Paul Haggis tekevät ammattilaisen työtä, tietävät mikä menee nyt kaupaksi ja osaavat tehdä sen niin ettei jää paljon sanomista. Jotain kuitenkin. Elokuvassa on kohtia joissa tuntuu että ajatuksia ei ole viety loppuun. Sandra Bullockin esittämän richbitch-hahmon käänne paremmaksi eläjäksi tapahtuu kun hän tippuu kotinsa portaita. Joittenkin henkilöiden toiminnan motiiveja saa miettiä tovin ennen kuin tajuaa mitä ajatusta tekijät haluavat kuljettaa, esim. kohtaus, jossa musta tv-ohjaaja pakenee poliiseja, ei motivoidu sillä mitä katsoja on nähnyt ja kokenut, vaan motiivi pitää kaivella käsikirjoituspaperinmakuisista faktoista.
Merkittävältä elokuvalta vaatii omaa luonnetta, rajallista autonomista hahmoa. Crash on ammattilaisten muotituote, kertakäyttötavaraa.


Mangnoliassa taivaalta satoi sammakoita, Crashin Los Angelesissa lunta.

PAUL SCHRADER: KISSAIHMISET (CAT PEOPLE, 1982)
*
Kissaihmiset on Nastassja Kinskin esittämän neitsyeen seksuaalinen kehitystarina, jossa käytetään epäjohdonmukaisesti naurettavaa kissasymboliikkaa. Elokuvassa ei liioitella kohdilla, joista muistaisi että asialla on merkittäviäkin juttuja tehnyt tekijä. Hienon American Gigolon jälkeen Paul Schrader on syystä tai toisesta halunnut käydä myytin maisemiin ja epäonnistunut pahasti. Tuntuu että huuruinen seksistä, uskonnosta ja väkivallasta herkutellen ammentava Schrader olisi tässäkin elokuvassa kaivannut rinnalleen Martin Scorsesen tapaista humaania ja järkevää tasapainottajaa.


Nastassja Kinskin viettelevät ilmeet saivat kuvauksien aikana Schraderin pään entistä sekavammaksi.

ELIA KAZAN: ALASTON SATAMA ( ON THE WATERFRONT, 1954)
****-
Siitä huolimatta ettei Alaston satama rajaa sellaista autonomista taiteellista tilaa kuin esim. Carol Reedin Third Man tai Orson Wellesin Touch of Evil, on se Hollywoodin kultakauden parhaita draamaelokuvia.
Marlon Brandon sittemmin kovasti apinoitu vire pitää elokuvan jatkuvasti kireällä. Eva Marie Saintin debyytti sydämellisenä naisenalkuna lahjoittaa Brandolle koko miehisyyden skaalan. Rooli on myös kiinnostava jos sen asettaa vasten Saintin toista suurta roolia, rakastuvaa houkutuslintua Hitchcockin suuressa Tintti-seikkailussa North by Northwest. Kaksi gangsteriäijää tekevät myös mieleenpainuvat, särkyvät roolit, pomo Lee J. Cobb ja Brandon roolihahmon veljeä näyttelevä Rod Steiger.
Alastoman sataman voi nähdä, niin kuin Brando näki, ilmiantajan puolustuspuheena. Sanotaan, että ohjaaja Kazan ilmiantoi kommunistivainojen aikana tovereitaan parantaen uramahdollisuuksiaan. Brandon ilmiantajasta tulee elokuvassa vähintäänkin Kristuksen veroinen sijaiskärsijä ja sankari.
Elokuvan selkeästi heikkona lenkkinä voi pitää Leonard Bersteinin musiikkia, joka rajoittuu ainoastaan säestykseksi, ääniefekteiksi, eikä tarjoa elokuvan muotoa leventävää musiikillista panosta, jonka elokuva olisi helposti vastaanottanut.


Tämä näköiset miehet, vaikka olisivat roistoja, saavat naiset matkaansa.

YKSI LENSI YLI KÄENPESÄN (ONE FLEW OVER THE CUCKOO`S NEST, 1975)
****-
Pidän Yksi lensi yli käenpesää kaikin puolin täydellisesti onnistuneena draamaelokuvana. Liian täydellisesti. Se ei hengitä keskeneräisyyksiensä kautta kuten monet kaikkein parhaimmista elokuvista. Sen jälkeen olo on mykistynyt, mutta tyhjä. Kaikki jää elokuvaan, eikä katsojan ole syytä jatkaa.

Jack Nicholson on kyllä uskomattoman koominen hahmo, niitä tyyppejä joilta löytyy trikki joka tilanteeseen.


Louise Fletcher on Nicholsonin antiteesinä melkein Nicholsonin veroinen. Jokaiselle tuttu riemukkuuden este tarhantätinä, opettajana, työkaverina…

SIDNEY LUMET: 12 ANGRY MEN, 1957
**** −
Valamiehistö, 12 vihaista miestä, päättää 18 vuotiaan slummipojan kohtalosta, sähkötuoliin vai ei. Mennään huoneeseen ja tehdään päätös. Elokuva loppuu kun huoneesta poistutaan.
Katsojalle ei anneta tietoa siitä onko poika tehnyt tekonsa vai ei. Oleellista on se, että asia käsitellään niin kuin se pitää, loppuun asti ajatellen ja ilman ennakkoluuloja.
Elokuvan juonena voi pitää valamiesten ennakkoluulojen vähittäistä karistumista. Henry Fondan esittämä arkkitehti, ainoa joka ei äänestä rutiininomaisesti syytettyä vastaan,
vetää pikku hiljaa muut puolelleen.
Elokuva on mestarillisen rajattu ja tiukka. Poikkeuksellisen konstruktiivinen Hollywood-filmi. Ihailtavaa on Lumetin tapa rytmittää kiivaat puhejaksot ja ”tyhjät” oleskelukohtaukset. Musiikkia (Kenyon Hopkins) on vähän, mutta se on poikkeuksellisen hienoa ja jaksotettu vaikuttavasti.


Pohjapiirustus ja Henry Fondan käsi.

INGMAR BERGMAN: PAHOLAISEN SILMÄ (DJÄVULENS ÖGA, 1960)
***
Typerryttävän huvinäytelmän valeasussa reiluhkosti bergmanilaista tosiasiaa ihmissuhteista, uskosta ja rakkaudesta.
Piru antaa helvetissä Casanovalle toimeksiannon tulla maan päälle viettelemään nuori koskematon papin tytär ennen kuin hääkellot kilkattavat.
Läskiksi lyövä komedia antaa mahdollisuuden äkkisyvään ja Bergman käyttää mahdollisuutensa kiitettävästi.


Bergmanin Casanova on vastenmielisen näköinen teatteripelle. Bibi Andersson kelpaisi vaikka Hitchcockiin.

ROBERTO ROSSELLINI, ROOMA - AVOIN KAUPUNKI, 1945
****
Rossellinin pasifistinen paatos on ainutlaatuista, kirkasotsaisen ohjelmallista ja ääripisteisiin asti draamallista. Se että elokuvalla on kaiken esteettisen ylittävä sanoma ja että sen julkituominen on asetettu kaiken edelle, tuottaa sivutuotteenaan hienoa, erikoista draamaa ja estetiikkaa.
Buñuel oli toista mieltä:
"Inhosin Rosselinin elokuvaa Rooma -avoin kaupunki. Minusta oli iljettävä ja helppo ratkaisu asettaa vastakkain kidutettu pappi ja viereisessä huoneessa samppanjaa juova saksalainen upseeri tyttö polvellaan." (Viimeinen henkäykseni, 1982)


Natsiupseeri ja tyttö.

INGMAR BERGMAN, PERSONA, 1966
**
Ingmar Bergmanin Persona on lähes yhtä teeskentelevä naisangstin kuvaus kuin Roman Polanskin Inho. Se kuuluu samaan kuvallisesti vaikuttavaan mutta sisällöllisesti köyhään Bergmanin elokuvien jatkumoon kuin esim. Kuiskauksia ja huutoja ja Hiljaisuus, mutta on niistä tyhjin.


Bibi Anderson (etualalla) kertoo panojuttua.

OZON: SWIMMING POOL, 2003.
**
Swimming pool oli pettymys. En tiedä mistä olin saanut päähäni että François Ozon olisi kiireellisen tutustumisen arvoinen uusi eurooppalainen ohjaaja. Ehkä SEA:n sarjasta.
Pientä viehättävää oli alkujakson viipyilevässä kehittelyssä, kiireettömyydessä jolla kuvattiin keski-ikäisen työuupumuksesta kärsivän brittikirjailijattaren asettumista taloksi ranskalaishuvilaan.
Enemmän viehättävää oli Ludivine Sagnierin vartalossa, jota kamera nuoleskeli lähes järjettömiä aikoja. Mutta siihenkin jotenkin tympääntyi.
Dekkarimaisen tarinan lopusta on tehty tarkoituksellisesti mahdoton ymmärtää, yhtä mahdoton kuin on ymmärtää sitä miksi siitä on sellainen tehty.


Kaksi naista ja sukupolvea kohtaavat.

MARTIN SCORSESE: TAKSIKUSKI, TAXI DRIVER, 1976.
****
Taksikuskin havainnot sivullisesta kaupunkilaisesta ovat niin tarkkoja, hienovaraisia ja yksityiskohtaisimmillaankin universaaleja, että ne tuntuisivat mahdottomilta ilman tietoa käsikirjoittaja Paul Schraderin henkilökohtaisista pohjakosketuksista.
Yhtä paljon kuin hieno elokuva Taksikuski on eräänlainen muistio jälkipolville siitä millä tavalla syrjäytyminen suurkaupungissa tapahtuu, mitä siihen aina kuuluu ja missä järjestyksessä.


Travisin katse seuraa lapsiprostituoitua.

AKIRA KUROSAWA: KAGEMUSHA, 1980
*** ½
Visuaalisesti vaikuttavimpia elokuvia mitä olen nähnyt.
Vaikka Kurosawa onkin japanilaisen elokuvaväen mielestä liian länsimainen, on ainakin tämän elokuvan kerronnassa jotakin sellaista että ääri yksinkertaista kaksoisolentotarinaa on väliin todella työlästä seurata.

DAVID LEAN: LYHYT ONNI (BRIEF ENCOUNTER, 1946)
***½
Spektaakkelimies David Leanin alkutuotannon hieno pikkuelokuva,
joka löytyy Robert Bressonin seitsemän parhaan listalta.
Mukavasti naimisissa oleva järkevä maalaisäiti rakastuu mukavasti naimisissa olevaan lääkärismieheen. Järkipäätös lopettaa lyhyen suhteen. Tunteiden uskotaan lievenevän, joskus.
Kaavoittunutta yllätyksettömyyttä ja tapojen jäykkyyttä tavoitetaan ajankohtaan nähden yllättävän modernein keinoin. Lakkaamaton joka tasolle yletetty toisto viehättää.
Parodialle altista vakavaa aikuisuutta, jota korostetaan groteskeilla sivuhenkilöillä.


Aviorikoksen huumaa.

HITCHCOCK: TAKAIKKUNA (REAR WINDOW, 1954)
***½
Takaikkunan kuva-ala täyttyy niin pienistä detaljeista että iso kangas on jo juoni-informaation kannalta välttämätön.
Tällä katselukerralla ihmettelin elokuvan laahustavaa rytmiä, joka on sama rytmi jolla leipääntynyt voyeristi tähtäilee; kohtaukset alkavat ja loppuvat poikkeuksellisen särmättömästi.
Yhäkin elokuvan loppu tuntui ylipitkään kehittelyyn nähden liian nopealta.
Kahtena suurimpana Hitchcockina pidän Takaikkunaa ja Vertigoa, josta ainoastaan Vertigo on mestaritason filmi.


Puluja. Tämän takia rakastamme optiikkaa.

SAM RAIMI: EVIL DEAD, 1981
**
Sam Raimin harrastuselokuva valittiin kotimaisten kriitikkojen toimesta kaikkien aikojen parhaaksi kauhuelokuvaksi.
Se on insinööriasenteella tehty elokuva jossa uskotaan ainoastaan kädentaitoon ja että kädentaito on sitä että rakennettaan ja saadaan toimimaan. Efektit, varsinkin metsässä tehdyt kamera-ajot, ovat kieltämättä toimivia, mutta kaikki kehittely ja draamanymmärtämys, tai joku joka ne korvaisi, puuttuu. Pointseja kuitenkin kahdeksankymmentäluvun alun amatöörifiiliksestä, josta nauttii hetken.


Parasta elokuvassa: pahuus liikkuu vetten päällä.